Irti kaikesta
Minulla on koko illan ollut melko epätodellinen olo. Tapasin tänään livenä ensimmäistä kertaa lähes vuoteen henkilön, jota voisin sanoa parhaaksi ystäväkseni. Tällä hetkellä minulla on (omien valintojeni vuoksi) hyvin vähän ystäviä, ja tämä kaveri on oikeistaan ainoa ihminen aiemmasta elämästä, jonka kanssa on tullut pidettyä yhteyttä, vaikka sekin on tosiaan viime aikoina jäänyt hiukan vähemmälle.
Molemmille on kuluneen vuoden aikana tapahtunut yhtä sun toista, mutta jos tuloksista jaettaisiin palkintoja, kaveri kyllä veisi voiton. Hän lähtee muutaman tunnin päästä viikko sitten edeltä menneen kihlattunsa perään Yhdysvaltoihin viipyäkseen siellä kolme viikkoa asioita valmistellen ja selvitellen. Loppuvuodeksi kaveri palaa Suomeen muuttaakseen sitten vuodenvaihteen tienoilla "pysyvästi" jenkkeihin – ainakin opiskelujen ajaksi. Toisaalta suunnitelmat ovat ilmeisesti vielä hiukan auki, mutta ainakin tällä hetkellä näyttää siltä, että ratkaisu on melkoisen pysyvä.
Mikä järisyttävintä, nuori pari tutustui varsinaisesti vasta tänä vuonna (siis vain muutamia kuukausia sitten), ja rapakon taakse päästyään heidän on tarkoitus mennä naimisiin. Nyt kun ajattelen asiaa tarkemmin, tätä tapausta voi monella tapaa verrata Outin ja Jannen tarinaan (jota muuten ahmin tunteja putkeen molempien blogeista siinä vaiheessa kun "myöhässä" huomasin tapahtuneen).
Toki molemmissa tapauksissa on omat erityispiirteensä, mutta idea on raa'asti yleistäen melkolailla sama; kaksi ihmistä tapaa, rakastuu ja boom! – pian toinen on valmis jättämään kaiken ollakseen rakastamansa ihmisen luona. Ei tälläistä tapahdu oikeassa elämässä.
Oikeasti olen sanaton. Tai siis.. en tiedä. Kateellinen. Ehkä. Olen kuitenkin tällä hetkellä elämääni tyytyväinen. Olenhan… olenko?
